EPÄMÄÄRÄISTÄ HYVYYTTÄ ETSIMÄSSÄ
- KEHITYSAVUN JULKISEN KUVAN MUODOSTUMINEN SUOMESSA
Helsingin yliopisto
Valtiotieteellinen tiedekunta
Sosiologian laitos
30.04.2015
Anna Lundén
1. JOHDANTO
”--tuskin on toista yhteiskunnallisen toiminnan alaa jossa operoitaisiin yhtä suuren tietämättömyyden varassa.”
(Koponen 2011, 15).
Kehitys mielletään usein niin länsimaissa kuin kehitysmaissakin päämääräksi johon pyrkiä ja jota pidetään lähtökohtaisesti hyvänä asiana, mutta mitä kehitys on ja miten sitä konseptina toteutetaan, on asia joka tuntuu olevan monelle mysteeri. Silti kehitysapu ja kehitys ylipäätään koetaan yleisesti hyväksyttäväksi, minkä voi huomata esimerkiksi mielipidekyselyistä. Kehitysavun julkinen kuva on ristiriitainen ja keskustelua herättävä, jonka takia aion kandidaatin tutkielmassani tarkastella kehitysavun julkista kuvaa Suomessa ja pohtia mistä eri elementeistä ja tekijöistä se rakentuu. Lähestyn aihetta kertomalla ensin kehitysavusta yleisesti, sitten esitän esimerkkejä erilaisista käydyistä julkisista keskusteluista Suomessa ja lopuksi pohdin teoreettisemmin tapaa, jolla kehitysavun julkisuuskuva ja keskustelu on muotoutunut Suomessa.
Koska kehitysapu on erittäin laaja ja moniulotteinen aihe, kerron aluksi lyhyesti toisessa luvussa kehitysavun historiasta, eri teorioista sekä erilaisista kehitystyön malleista. Näin on helpompi ymmärtää, miten kehitysapu on muotoutunut ja mitkä asiat saattavat vaikuttaa kehitysavun julkiseen kuvaan Suomessa.
Kolmannessa luvussa tuon esille esimerkkejä eri tekijöistä, jotka vaikuttavat julkisen kuvan muodostumiseen. Esimerkit ovat lähivuosina Suomessa käydyistä julkisista keskusteluista kuten politikkojen näkökantoja ja anonyymejä kommentteja. Lisäksi kerron Suomessa tehdyistä mielipidemittauksista, joiden avulla yritän määritellä tarkemmin erilaisia ”yleisiä” suhtautumisia kehitysapua kohtaan.
Neljännessä luvussa pohdin erilaisia näkökulmia ja syitä julkisen kuvan muodostumiseen ja yritän ymmärtää yhtäläisyyksiä julkisten kannanottojen ja mielipidemittausten välillä. Keskeisenä teemana neljännessä luvussa on pohtia ja ymmärtää syitä, joiden vuoksi kehitysapu nauttii Suomessa kannatusta, vaikka epätietoisuus ja kriittisyys on suuri osa sen julkista imagoa. Yritän ymmärtää kyseistä ristiriitaa hyvinvointi-mallin, symbolisen vallan ja tieteellisen tiedon rakentumisen mekanismien avulla. Jokin saa ihmiset kannattamaan kehitysapua vuodesta toiseen, vaikka harva ymmärtää miten kehitysapu toimii tai tietää kuinka suuria summia kehitysapuun vuosittain suunnataan. Paljon puhutaan globaaleista moraalisista velvoitteista ja auttamisen konsensuksesta (Koponen ja Kontinen 2011, 5), mutta se, miten tällaiset tunteet ja velvoitteet luodaan, on mielestäni tärkeä kysymys, kun halutaan ymmärtää kehitysavun julkisen kuvan syntymekanismeja. Jotta ylipäätään voidaan luoda jostain julkista kuvaa, tarvitaan siihen tietoa – tai tietämättömyyttä. Tieto ja valta taas kulkevat usein käsi kädessä ja siksi aionkin pohtia vallan roolia tarkemmin neljännessä luvussa ja viidennen luvun yhteenvedossa.
2. KEHITYSAVUSTA YLEISESTI
2.1. Kehitysavun historiasta ja suuntauksista
Kehitystyö, tai tarkemmin poliittisesti ilmaistuna kehitysyhteistyö, määritellään nykyään voimavarojen siirroksi vauraimmista maista köyhimpiin, jotta pystyttäisiin edesauttamaan köyhempien maiden kehitystä ja hyvinvointia (Koponen ja Kontinen 2011, 165). Tämän tyyppisen kehitysavun voidaan katsoa alkaneen toisen maailmansodan jälkeen. Sodan jälkeen haluttiin edistää globaalia rauhaa ja tasa-arvoisuutta, joten yleisesti ajateltiin kaikkien maailman valtioiden olevan oikeutettuja itsenäistymiseen. Eritoten Yhdysvallat painostivat muita länsimaita luopumaan siirtomaistaan, mihin vaikutti myös pitkälti kylmän sodan aiheuttamat poliittiset seuraukset. Huomio kiinnitettiin erityisesti siirtomaavaltioihin Afrikassa, jonka seurauksena ensimmäisenä itsenäistyi Ghana vuonna 1958, ja 60-luvun aikana lähes kaikki entiset siirtomaat Afrikassa olivat saavuttaneet itsenäisyyden. (Bolton 2008, 34–35.)
Vaikka Afrikan läpi pyyhkäissyt itsenäistymisaalto oli monelle Afrikan valtiolle mahdollisuus uuteen alkuun, jäivät lähes kaikki valtiot yllättäen täysin tyhjän päälle. Siirtomaat olivat olleet niin kauan emämaiden totaalisessa hallinnassa, että entisten hallitsijoiden poistuessa jäivät valtiot vaille kunnollista hallintoa, toimivia talousmekanismeja, koulutettuja työntekijöitä tai poliittisia päättäjiä. Olisi tarvittu virkamiehiä ja osaavaa työvoimaa, jotta oltaisiin pystytty luomaan tehokkaita, itsenäisesti toimivia hallituksia tai ylipäätään toimivaa yhteiskunnallista järjestystä vastasyntyneille valtioille. Valtioiden tilannetta vaikeuttivat maiden sisäistä rauhaa laajamittaisesti häiritsevät heimokiistat ja nopeasti kasvava korruptio. Korruptio kasvoi täysin uusiin ja ristiriitaisiin mittasuhteisiin valtioiden uusien hallitsijoiden saadessa yllättäen paljon valtaa ja varallisuutta ympärilleen. (Bolton 2008, 37–43.)
Pian ymmärrettiin, että uudet valtiot tarvitsisivat apua yhteiskuntiensa uudelleen rakentamisessa ja kehittämisessä: tarve kehitysavulle oli syntynyt. 1950–60-luvulla kehityskeskusteluissa kannatettiin modernisaatioteorioita ja korostettiin taloudellisen kasvun tärkeyttä. Modernisaatioteoriaan sisältyy paljon erilaisia tutkimussuuntauksia, mutta yleisesti voidaan sanoa modernisaatioteorioiden kannustaneen kehitysmaita kehittymään nimenomaan länsimaisen kehityksen suuntaan ja painottamaan taloudellista kasvua. Modernisaatioteorioiden kriitikot ovatkin kritisoineet tällaisen lähestymistavan vain lisäävän länsimaisen yhteiskuntajärjestelmän ja vallan legitiimisyyttä, ja samalla tämän tyyppiset kehitysteoriat ovat oikeuttaneet länsimaiden ”mielivaltaiset” interventiot kehitysmaissa. (Peet & Hartwick 2009, 131–134.) Toisaalta 1950-luvun lopusta aina 1960-lopulle olikin huomattavissa selvää kasvua kehitysmaiden taloudessa ja apua antavat valtiot sitoutuivat antamaan peräti yhden prosentin bruttokansantuotteestaan kehitysapuun (Riddel 2008, 28–29). 1960-luvulta eteenpäin ymmärrettiin kehitysmaiden tarvitsevan muutakin kuin taloudellista apua.
Vaikka monet eri suuntaukset jatkoivat eloaan rinnatusten, alikehitys- ja riippuvuusteoriat valtasivat 1960-luvulla kehityskeskustelun. Alikehityksen koulukuntaan kuuluu muun muassa uusmarxilaisuus, jonka mukaan länsimaiden kehitys on aiheuttanut kehitysmaiden alikehityksen. Andre Gunder Frankin metropoli–satelliitti-malli kuvastaa hyvin alikehityksen ja riippuvuuden teorioita. Frankin mukaan kehitysmaat toimivat ikään kuin satelliitteina länsimaiden metropoleille; kehitysmaat lähettävät satelliitin tavoin metropoleihin (tässä esimerkiksi länsimaihin) valtioidensa tuotannon tulokset, saamatta itse kuitenkaan vastineeksi mitään millä kehittää kasvuaan. Kehitysmaat kuitenkin tarvitsevat riippuvuussuhdetta avunantajamaihin, joten riippuvuus on taattu. (Torp 1980, 18–30.) Myös maailmanjärjestelmäteoria oli pinnalla 1960–70-luvuilla. Sen mukaan on olemassa vain yksi maailmanlaajuinen talousjärjestelmä, joka koostuu ydinalueesta, talous- ja kehitysmahdista, semi-periferioista ja periferioista, joissa vallitsee köyhyys ja jotka tarvitsevat pärjätäkseen ydinalueiden valtioita. Maailmanjärjestelmäteorian taustalla ovat marxilainen materiaalisuuden keskeisyys, post-kolonialistisen Afrikan realiteetit ja riippuvuusteorian keskeiset käsitteet kuten globaalista talousjärjestelmästä johtuva epätasa-arvoinen tavaranvaihto. (Peet & Hartwick 2009, 172–175.)
Koko maailmaa kohauttanut vuoden 1973 öljykriisi vaikutti myös kehitysavun määrään: niin lahjoittajamaiden kuin kehitysmaidenkin taloudet kokivat kovia kolauksia. Yllättäen avulle olikin enemmän kysyntää kuin antajia, ja globaalin taloustilanteen vuoksi ei tähän tarpeeseen pystytty tarpeeksi nopeasti vastaamaan. Sen sijaan herättiin “huomaamaan” kehitysmaiden valtaenemmistöä yhä edelleen painava köyhyys ja ymmärrettiin, että kehitysmaiden taloudellisen kasvun ja valtion rakenteellisen kehittämisen lisäksi tulee apua keskittää myös suoraan valtioiden köyhimmille ja eniten hädässä oleville. Vaikka talouden tukeminen oli edelleen kantava voima kehityksen tiellä, alettiin nyt ensimmäisen kerran keskittyä enemmän ihmiskeskeiseen ja perustarpeet takaavaan avunantoon. (Riddel 2008, 31–33.)
1980-luvulta eteenpäin keskiöön nousi uusliberalistinen lähestymistapa, jossa globaali markkinajärjestelmä ja köyhyyden vähentäminen nousivat pääosaan kehityskeskustelussa. Valtioiden roolia haluttiin vähentää, jotta vapaakaupan idea toteutuisi kehitysmaiden ja länsimaiden välillä, ja yleisesti uskottiin kehitysmaiden talouden lähtevän nousuun, kunhan ne sopeutuisivat globaaleihin markkinoihin. Vaikka eräissä kehitysmaissa oli huomattavissa taloudellista kasvua, jatkoi “bottom billion” eli köyhin miljardi maailman väestöstä köyhtymistään ja ongelmat jatkoivat kasvuaan. 1980-luvusta on myös hyvä mainita, että kriisien kasvaessa media valpastui ja tietoisuus kehitysmaista kasvoi, mikä taas aiheutti muun muassa kansalaisjärjestöjen valpastumisen; vuosina 1982–1992 järjestöjen taloudellinen tuki miltei kolminkertaistui, kun taas valtioiden antama tuki pienentyi jatkuvasti. (Riddel 2008, 33–38.)
Kylmän sodan päättyminen 1990-luvun alussa merkitsi myös poliittisen kehitystyön päättymistä. Kun auttajamaita eivät enää suoranaisesti sitoneet kylmän sodan aiheuttamat poliittiset painotukset ja rajanvedot kansainvälisessä politiikassa, muuttui kehitysapu astetta neutraalimpaan suuntaan ja alettiin pohtia kehitysavun aiheuttamia riippuvaisuussuhteita globalisoituvassa maailmassa. Jälleen kerran nostettiin pöydälle äärimmäisen köyhyyden vähentäminen ja kehitysapua pohdittiin entistä enemmän inhimillisen kehityksen kautta. (Riddel 2008, 38–39.) YK julkaisi vuonna 1990 ensimmäisen inhimillisen kehityksen raporttinsa (Human Development Report), jossa otettiin huomioon nimenomaan inhimillisen kehityksen vaikutukset: elinikä, koulua käyvien ihmisten määrä, aikuisten lukutaito ja bruttokansantuote henkilöä kohden. Inhimillisen kehityksen tukeminen ja korostaminen näkyy tänäkin päivänä vahvana suuntauksena kehitysavussa (UNDP, 2013). Todellisena kehityksenä koettiin ihmisten mahdollisuus itse vaikuttaa tulevaisuutensa, ja tätä pyrittiin toteuttamaan tukemalla inhimillistä kehitystä. Myös valtioiden kehitysmaille antamien velkojen anteeksiantaminen ja ihmisoikeuksien toteuttaminen nostettiin esille. Maailmanpankki korosti valtioiden oman roolin tärkeyttä; valtioiden tulisi itse suunnitella, sitoutua ja toteuttaa kehityshankkeita. (Riddel 2008, 38–40.)
1990-luvun lopulla kehityskeskustelussa alettiin pohtia tarvetta kansainvälisemmälle yhteistyölle ja sopimuksille, ja 2000-luvun tärkeimpiä suuntauksia kehityskeskustelussa ovatkin olleet vuosituhattavoitteet (Millenium Development Goals), joissa asetettiin uudet, globaalit tavoitteet kehitysavulle. Tavoitteet asetettiin YK:n kokouksessa vuonna 2000, ja kokoukseen osallistui siihen mennessä eniten historiassa valtioiden johtajia ja päättäjiä. Aikaa tavoitteiden toteutumiseen annettiin vuoteen 2015 asti. Esimerkkejä tavoitteista ovat nälänhädästä kärsivien ihmisten vähentäminen puoleen, kestävä kehitys ja lapsikuolleisuuden vähentäminen. Tavoitteiden avulla pyritään jälleen tukemaan myös valtioiden omaa vaikutusta kehityksen suuntaan ja toteutukseen. (Peet & Hartwick 2009, 94–97.)
Vuosituhattavoitteiden ja globaalien konferenssien lisäksi näkyvä osa 2000-luvun kehityskeskustelua ja suuntauksia ovat kansainväliset hyväntekeväisyyskonsertit ja -tapahtumat. Globaaleilla tavoitteilla ja hyväntekeväisyyskeräyksillä pyritään herättämään entistä enemmän ihmisten kiinnostusta kehitysmaita kohtaan ja tuntemaan huolta niiden tilanteesta. Yhtenä kehitysavun suurimpana voimavarana pidetäänkin solidaarisuuden ja yhteisvastuun tunnetta (Koponen ja Kontinen 2011, 171). Kehitysapu nähdään moraalisesti sitovana kansainvälisenä velvoitteena, mutta myös oleellisena osana auttajavaltioiden ulkopolitiikkaa. Suomen kaltaisissa valtioissa kehitysavun harjoittamista pidetään myös yhtenä tärkeänä osana hyvinvointiyhteiskunnan toimintaa ja imagoa (Kontinen ja Koponen 2011, 5–7). Teoreettisemmalla tasolla 2000-luvun kehitysteorioita on ohjannut ajatus ”hyvästä politiikkaympäristöstä”. Jotta kehitysapu toimisi ja olisi tehokasta, tarvitsee kehitysmaa ”hyvää” talous- ja kehityspolitiikkaa – tässä tapauksessa hyvällä tarkoitetaan markkinamyönteistä politiikkaa. Hyvässä politiikkaympäristössä myös investoinnit ja taloudellinen tuki saavat parhaimman mahdollisen kasvualustan. Ristiriitaista hyvän politiikkaympäristön kannattamisessa on kuitenkin se, että saadakseen taloudellista tukea avunantajilta tulee kehitysmaiden harjoittaa avunantajien parhaaksi katsomaa politiikkaa. (Koponen 2011, 20–22.)
Vaikka mielestäni on vielä jokseenkin aikaista määritellä tarkemmin 2010-luvun kehitysajattelun suuntauksia, yksi piirre ansaitsee kuitenkin maininnan: avun mittaaminen ja tulosten laskeminen on koko ajan yleisempää – tuloksellisuudesta on tullut 2010-luvun avainsana. Niin Suomen ulkoasiainministeriössä kuin kansainvälisissä kehitysapuorganisaatioissa avun ja tuloksellisuuden mittaaminen yleistyy koko ajan kiihtyvällä tahdilla. Tuloksellisuudella halutaan saada varmuus projektien onnistuvuudesta ja niiden avulla pyritään, ainakin ajatuksen tasolla, löytämään suuntaviivoja tulevalle kehitysavun suunnittelulle. (Suoheimo ja Uusikylä, 2011, 151–154.)
2.2. Nykypäivän kehitysapu konkreettisesti
Kehitysapu koostuu monista eri tekijöistä ja toimintamalleista. Kehitysapua ovat hyväntekeväisyys, kansalaisjärjestöjen toiminta, humanitäärinen apu, valtioiden antama tuki ja globaalien järjestöjen (kuten YK, Maailmanpankki, NGO:t eli Non-governmental Organizations) harjoittamat ohjelmat ja apurahat (Bolton 2011, 73–77).
Ehdottomasti suurimmat tekijät kehitysavun toteutuksessa ovat valtiot ja globaalit instituutiot. Suurin osa maailman valtioista on sitoutunut vuosituhattavoitteiden toteuttamiseen. Yksi tärkeimmistä tavoitteista onkin saada kaikki valtiot tukemaan kehitysapua taloudellisesti, tavoitteena 0,7 prosenttia BKT:stä. Valtioiden antama tuki kerätään verorahoin, ja sillä mahdollistetaan sekä valtioiden antama suora kehitysapu että globaalien instituutioiden harjoittama kehitysapu. Valtioiden antaman avun koolla on jonkin verran eroa, mutta jos haluaisi luoda jonkinlaisen yleiskuvan kehitysapuun suunnatuista verovarojen käytöstä, voisi sanoa että 2/3 osaa kehitystyöhön suunnatuista verorahoista menee valtioiden itse laatimiin kehityshankkeisiin ja kehitysmaiden rahalliseen tukemiseen. (Bolton 2011, 73–77.) Valtioiden omia hankkeita ovat esimerkiksi erilaiset rakentamisprojektit, valtioiden suora taloudellinen tukeminen, konsultointi ja hyväntekeväisyysjärjestöjen tukeminen. (Koponen ja Kontinen 2011, s. 101). Lopuilla kehitysapuun käytetyistä verovaroista tuetaan kansainvälisiä instituutioita, kuten YK, Maailmanpankki ja IMF (Intrenational Monetary Fund). Nämä järjestöt myöntävät kehitysmaille lainoja sekä neuvovat ja seuraavat kehitysmaiden ja avunantajamaiden välistä suhdetta (Bolton 2008, 73–77).
Hyväntekeväisyys eli toisin sanoen yksittäiset lahjoitukset ja kansalaisjärjestöjen tukeminen on ehkä nykypäivän ihmiselle kehitysavun näkyvin muoto, koska sen avulla yksittäisen ihmisen on todennäköisesti helpoin tapa ymmärtää, mihin lahjoitettu raha konkreettisesti menee. Kehitysapu hyväntekeväisyytenä on usein hyvin projektiluontoista, ja sillä pyritään auttamaan ruohonjuuritasolta ylöspäin: toimittamalla esimerkiksi vaatteita, rokotuksia tai ruokaa köyhille alueille, rakentamalla kouluja, kaivoja ja sairaaloita. Kaiken kaikkiaan hyväntekeväisyys on suuruudeltaan kuitenkin globaalilla tasolla ainoastaan noin 1/7 valtioiden antamasta tuen kokonaismäärästä, joten sen osuus on suhteellisen pieni verrattuna sen näkyvyyteen. Lisäksi vähintään 15–20 prosenttia hyväntekeväisyysjärjestöille lahjoitetusta rahasta kuluu pelkästään järjestöjen toiminnan ylläpitämiseen. (Bolton 2011, 82–84.) Toinen pieni – mutta erittäin näkyvä – kehitysavun toimija on humanitäärinen apu. Humanitäärisen avun osuus kaikkiaan globaalista kehitysavusta on noin 5 prosenttia. Humanitaarisella avun keinoin yritetään lievittää kriisitilanteissa olevien ihmisten elinoloja ja turvallisuutta mahdollisimman nopeasti tai tehokkaasti, joten kehitysapuna se toimii lähinnä kriittisten olojen hetkellisenä helpottajana. (ibid. 76.)
2.3. Suomen kehitysapu
Suomen rooli kehitysavussa on ollut äärimmäisen vaihteleva. Alun perin Suomi oli itse kehitysavun kohdemaa, sillä 1940-luvulla suomalaiset lapset saivat ruoka-apua ja Suomelle myönnettiin kehitysluottoja. Apu jatkui pienimuotoisena aina 1960-luvulle asti. Virallinen kehitysavun harjoittaminen aloitettiin kuitenkin jo vuonna 1965, kun Suomen ulkoministeriöön perustettiin kehitysyhteistyötoimisto. Suomen antama apu oli aluksi ainoastaan 0,03 prosenttia BKT:stä, mutta 1980-luvulla apu oli jo nelinkertaistunut ja vuonna 1991 se tavoitti globaalit suositukset avun määrästä, eli 0,7 prosenttia BKT:sta. (Ulkoasiainministeriö 2012.)
Nykyään Suomi on sitoutunut niin vuosituhattavoitteiden toteuttamiseen kuin Eurooppa-neuvoston tavoitteeseen nostaa kehitysapuun käytetty taloudellinen tuki 0,7 prosenttiin vuoteen 2015 mennessä. Kehitysavun määräraha on tällä hetkellä kuitenkin ainoastaan 0,55 prosenttia bruttokansantuotteesta. Suomen määrärahojen käyttö perustuu vuonna 2012 laadittuun kehityspoliittiseen toimenpideohjelmaan. Sen ideana on tukea kehitystä, joka perustuu ihmisoikeuksia kunnioittavaan kehitykseen sekä vihreän osallistavan talouden periaatteiden kannattamiseen. Näitä periaatteita ovat muuan muassa inhimillinen ja ekologinen hyvinvointi, sosiaalinen yhdenvertaisuus ja hyvä hallinto. Suomen kehitysavun painopiste on Afrikan ja Aasian vähiten kehittyneissä ja eniten apua tarvitsevissa maissa. (Ulkoasiainministeriö 2014.)
3. JULKISEN KUVAN ERI ULOTTUVUUKSIA
Kehitysapu on laajaa keskustelua herättävä aihe Suomessa ja sekä sen vastustajia että puolestapuhujia löytyy paljon. Koska minua kiinnostaa nimenomaan kehitysavun julkinen kuva Suomessa, pyrin tuomaan esille julkiseen kuvaan liittyviä ulottuvuuksia ja eri tekijöitä, jotka vaikuttavat kuvan syntymiseen. Aineistona käytän erilaisia mielipidemittauksia suomalaisten asenteista kehitysapua kohtaan, esimerkkejä poliitikkojen julkisista kannanotoista kehitysapuun liittyen ja yhteenveto eräällä keskustelupalstalla käydystä keskustelusta. Kaikki esimerkkini sijoittuvat aikajaksolle 2012–2013. Esimerkkieni avulla pyrin selittämään, mitkä eri tekijät saattavat vaikuttaa kehitysavun julkiseen kuvaan, mutta muitakin osa-alueita ja tekijöitä varmasti löytyy. Koska kyse on kandidaatintyöstä, rajaa se mahdollisuuksiani tällä hetkellä laajentaa aineistoani. Kyse on siten nimenomaan esimerkeistä, eikä kaiken kattavasta selityksestä.
Media on ratkaisevassa asemassa, kun puhutaan julkisesta kuvasta tai mielipiteestä, sillä se mahdollistaa mielipiteiden ja keskustelun synnyn. Yleisesti ajatellaan, että media toimii eräänlaisena ”demokratian vartijana”. Median tulee suhtautua kriittisesti valtaapitävien toimintaan. Lisäksi median tulee välittää tietoa siten, että kansalaiset pystyvät muodostamaan itsenäisesti mielipiteitä yhteiskunnallisista asioista, ja tarjota heille sellainen foorumi, julkinen tila, jossa keskustelun on mahdollista tapahtua. Median tulee siis mahdollistaa julkisen mielipiteen synty, mikä tukee rehellistä dialogia kansalaisten ja päätöksentekijöiden välillä. Tällaisen olettamuksen kanssa tulee kuitenkin olla varovainen, sillä media saattaa välillä olla helposti kontrolloitavissa, esimerkiksi valtaapitävien toimesta, ja näin median luoma julkinen kuva saattaa olla hyvinkin kyseenalainen. (Sumiala 2010, 84-87.)
3.1. Mielipidemittauksia Suomessa
Suomen ulkoministeriö on kerännyt virallisia mielipidemittauksia kehitysyhteistyöstä vuodesta 1997 lähtien. Mielipidemittaukset ovat tärkeitä, sillä niiden avulla on pystytty seuraamaan julkisen mielipiteen ja kannatuksen muodostumista sekä pohtimaan, miten esimerkiksi poliittiset tai taloudelliset osapuolet vaikuttavat mielipiteisiin. (Päivärinta 2012.)
Ulkoasiainministeriön laatimassa tutkimusraportissa (Rahkonen 2013) käydään läpi muutokset viime vuosina tapahtuneissa mielipidemittauksissa. Kun vuonna 2007 Suomen talouskasvu oli suotuisaa, oli kehitysavun kannatus huipussaan, eli 43 % vastaajista piti kehitysapua erittäin tärkeänä. Lama kuitenkin vaikutti kannatukseen, ja vuonna 2010 kannatus oli alentunut 27 prosenttiin – kotimaan taloudellisilla tilanteella näyttää siis olevan suora yhteys kehitysavun kannatukseen.
Viime vuosina kannatus on kuitenkin taas hieman noussut: 31 % vastaajista piti kehitystyötä erittäin tärkeänä vuonna 2013, kun vuonna 2012 kannatus oli vain 28 %. Samankaltaista kannatuksen nousua näkyy muillakin osa-alueilla. Esimerkiksi 23 % vastaajista lisäisi kehitysapua, 62 % pitäisi sen ennallaan ja 13 % vähentäisi sitä – kolme vuotta aikaisemmin kehitysapua haluttiin pikemminkin vähentää kuin lisätä. (Rahkonen 2013, 4.)
Vuonna 2013 tehdyn raportin mukaan kehitysapua pidetään tärkeänä, koska suomalaiset kokevat rikkaiden maiden olevan vastuussa köyhimmistä maista. Tuki köyhemmille maille koetaan tueksi yleiselle tasa-arvolle ja hyvinvointivaltiomallille. (Rahkonen 2013, 6–8.) Yli puolet kehitysavun kannattajista valitsisi kehitysavun kohteeksi Saharan eteläpuoleisen Afrikan, ja koulutusta pidetään ehdottomasti tärkeimpänä kehityskohteena (n. 44 % vastaajista). Raportista tulee ilmi, että koulutusta tunnutaan kannattavan sen takia, että apu olisi pitkäjänteistä – varmasti myös Suomen oma korkeatasoinen koulutus vaikuttaa asiaan. Koulutuksen jälkeen kannattajat pitivät tärkeinä naisten ja lasten asemaa, ihmisoikeuksia ja tasa-arvoa. Noin 28 % vastaajista tiesi mitä YK:n vuosituhattavoitteet olivat – tämä luku on korkein kymmeneen vuoteen. Äärimmäisen köyhyyden ja nälänhädän poistaminen oli ehdottomasti tunnetuin vuosituhattavoitteista. (ibid. 9–16.)
Yli 30 % vastaajista oli sitä mieltä, että tietoa avusta ei ole tarpeeksi. Kehitysavun kannatuksen ”huippuvuosista” 2006–2008 tietämättömyyden tunne on jatkuvasti kasvanut, vaikka teknologian ja tiedon saannin mahdollisuudet ovat koko ajan lisääntyneet. Nimenomaan kehitysavun tuloksellisuudesta kaivataan lisää tietoa. Alle 25-vuotiaista 58 % ajattelee, että tietoa tuloksista on tarpeeksi, kun taas keski-ikäisistä (jotka olivat myös kehitysavun kriittisimpiä kannattajia) jopa 71 % ajattelee, että sitä on tarpeeksi. Yleisesti voisi ajatella nuorempien olevan runsaan teknologian käyttönsä vuoksi paremmin perillä asioista, mutta tässä tilanteessa lisääntynyt tiedon saannin mahdollisuus on vain lisännyt tietämättömyyden tunnetta. (ibid. 19–21.) Rahkonen arvelee raportissaan, että kasvanut tiedonpuutteen tunne kumpuaa myös siitä, että epävarmuus avun tuloksellisuudesta on suurta. 29 % vastaajista ajattelee kehitysavun toimivan erittäin huonosti, ja epäilijöiden määrä on kasvanut joka vuosi. (ibid. 29–31.) Myös kehitysavun perusfaktojen tunnistaminen tuotti ongelmia: ainoastaan 10 % vastaajista tiesi Suomen antaman avun todellisen määrän ja 68 % luuli äärimmäisen köyhyyden lisääntyneen viimeisen kahdenkymmenen vuoden aikana, vaikka todellisuudessa se on laskenut puoleen, kun sitä verrataan äärimmäisen köyhyyden tilastoihin kymmenen vuotta sitten. (ibid. 39–47.) Vaikka selvä tiedonpuute suomalaisten keskuudessa tulee selvästi esille, on sitä havaittavissa myös muualla Euroopassa: vain 6 % EU:n kansalaisista on kuullut YK:n vuosituhattavoitteista ja ainoastaan 12 % osasi arvioida osapuilleen, kuinka paljon maailmassa on äärimmäisessä köyhyydessä eläviä. (Laakso, 2013.)
3.2. Otteita julkisista keskusteluista
Julkista kuvaa pohtiessani koin, että olisi hyvä myös tuoda esille esimerkkejä valtamediassa käydyistä keskusteluista poliitikkojen ja eri puolueiden välillä. Politiikkojen lausunnot kiinnostavat usein valtaväestöä ja niillä on todennäköisesti vahva vaikutus yleisen mielipiteen muodostumiseen. Vaikka yleisesti voisi sanoa kehitysavun olevan globaalisti hyväksyttyä ja kannatettavaa, kohtaa se usein varsinkin politiikkojen keskuudessa eripuraa ja ristiriitaisia käsityksiä siitä, miten kehitysapua ja -politiikkaa tulisi harjoittaa.
Helsingin Sanomat uutisoi 11.12.2012 kehitysapuhankkeiden epämääräisyydestä ja siitä, kuinka valtio menettää miljoonia euroja vuodessa kehitysavun syövereihin. Tämä nostatti kehitysavun julkisen keskustelun keskiöön, jossa Alexander Stubb ja Heidi Hautala väänsivät aiheesta kättä useaan otteeseen seuraavina kuukausina. Keskustelu sai hieman rauhallisempia sävyjä, kun Alexander Stubb ja Heidi Hautala kävivät yhteisellä kauppa- ja kehitysmatkalla Afrikan mantereella keväällä 2013. He palasivat jälleen keskustelemaan Suomen kehityspolitiikasta Helsingin Sanomissa 15.9.2013: keskustelun aiheena oli, miten tulisi harjoittaa kauppaa kehitysmaissa samalla pitäen mielessä ihmisoikeudet, oikeudenmukainen verotus ja yritysten vastuullinen toiminta. Hautalan mielestä tulisi pohtia, onko tarpeen luoda ylikansallista valvontaa yrityksille, ja tämän pitäisi näkyä myös kaupanteossa kehitysmaissa ja ylipäätään kehitystyössä: ”Esimerkiksi YK:n ihmisoikeusneuvostossa on tehty erittäin pitkälle meneviä suosituksia ja suuntaviivoja yrityksille". Stubbin mielestä sen sijaan globaali kansalaisyhteiskunta estää yritysten vastuuttoman toiminnan, joten minkäänlaiselle ylikansalliselle valvonnalle ei ole tarvetta, vaan vapaat markkinat ja median valvonta takaavat vastuullisen toiminnan. Hän kysyykin haastattelussa: "Voiko yritys tänä päivänä globaaleilla markkinoilla räikeästi rikkoa esimerkiksi ihmisoikeuksia tai työehtoja jäämättä siitä kiinni housut kintuissa?" Vaikka Stubb ja Hautala eivät pääse yhteisymmärrykseen kehitysmaiden ja kansainvälisten yritysten välisistä suhteista ja vastuun jakamisesta, toteavat kummatkin artikkelin lopussa arvostavansa kehitysmaiden ihmisten yritteliäisyyttä ja onnellisuuden tunteen kokemista.
Hieman erilainen lähestymistapa kehitysapuun tulee julki Helsingin Sanomissa 23.10.2013, jossa pohditaan oppositiopuolueiden tarjoamia vaihtoehtoja vuoden 2014 talousarvioksi. Artikkelissa tulee ilmi se, miten ”Perussuomalaiset karsisivat tuttuun tapaansa kehitysapua ja yritystukia --”. Perussuomalaiset ovatkin kannustaneet ponnekkaasti julkisessa keskustelussa kehitysapuun suunnatun rahan vähentämistä, mikä näkyy muun muassa perussuomalaisten omalla verkkosivulla (Perussuomalainen 2013). Sivuston mukaan kehitysapua tulisi vähentää, koska rahaa käytetään epämääräisiin projekteihin, kehitysapua ja sen toimivuutta ei pysytä tarpeeksi hyvin mittaamaan ja suurin osa kehitysavusta ei edes toimi. Sivuston mukaan kehitysavun määrää tulisi pienentää huomattavasti, koska rahoilla pystyttäisiin tekemään paljon hyvää Suomessa.
Ehkä vielä radikaalimpi lähestymistapa tulee esille 12.9.2013 Helsingin Sanomissa, jossa käydään läpi kokoomusnuorten halua lopettaa kokonaan kehitysavun ja kiintiöpakolaisten vastaanottaminen. Kokoomusnuorten puheenjohtaja Susanna Koski kokee että kehitysapu aiheuttaa liiallista riippuvuutta kehitysmaiden ja auttajamaiden välille. Hänen mukaansa kehitysmaita tulisi tukea niin, että siellä "olisi mahdollisuus ihmisten huolehtia itse itsestään".
Edellä mainitut otteet ovat tietenkin vain jäävuoren huippu poliitikkojen käymästä kehitysapukeskustelusta, mutta ne tuovat hyvin esille sen tyylin, joka usein politikkojen keskustelua värittää: vaikka esimerkkini vaihtelevat myönteisestä suhtautumisesta negatiiviseen ja kaikkeen siltä väliltä, ei kehitysapu nauti täysin varauksetonta kannatusta maamme päättäjissä. Lisäksi kehitystä lähestytään vanhan tavan mukaan nimenomaan taloudellisen näkökulman kautta, jolloin esimerkiksi 2000-luvun vuosituhattavoitteet ja inhimillisen kehityksen painotukset jäävät taka-alalle.
3.3 Julkinen keskustelu keskustelupalstoilla
Viimeisenä osana lukua 2 käytän Natalia Salosen pro gradu -tutkielmaa ”Kehitysapu ja toiseus” (Helsingin Yliopisto, 2013), jossa hän on tutkinut eri keskustelupalstojen keskusteluja ja luonut niiden avulla diskurssianalyyttisen tutkimuksen ”mikrotason” julkisesta kehitysapukeskustelusta. Gradun aiheesta teki oman aiheeni kannalta kiinnostavan se seikka, että yksittäisten henkilöiden käymä julkinen keskustelu oli melkein täysin kehitysavun vastaista: vain reilu kymmenesosa suhtautui foorumeilla myönteisesti kehitysapuun, vaikka edellä mainittujen tutkimusten mukaan kehitysapu on suomalaisten keskuudessa hyväksyttyä ja toivottavaa.
Lisäksi on mielenkiintoista tarkastella julkista keskustelua anonyymin yksilön tasolla. Kehitysapua kannattaneet kokivat moraalisen velvoitteen kehitysmaita kohtaan, koska hyvinvointivaltion jäseninä he kokivat olevansa myös vastuussa muiden kansalaisten hyvinvoinnista. Kielteisesti suhtautuneet perustelivat kantaansa pääosin kolmella argumentilla: kehitysavun toimimattomuus (1/2 kielteisestä suhtautumisesta), eläimellistäminen (1/3) ja kehitysavun kokemisena uhkana Suomelle (1/5). Kehitysavun toimimattomuuden avulla argumentoivilla suurin ongelma tuntui olevan se, että kehitysavun tuloksista ei saada tarpeeksi tietoa. Eläimellistämisellä pyritään luomaan kehitysavun saajista hyvin yksinkertainen ja vähättelevä kuva, ja samalla mitätöidään kehitysmaiden kansalaisten tarve saada apua. He, jotka kokivat keskustelupalstoilla kehitysavun uhkana, tulkitsivat kehitysavun nimenomaan vähentävän suomalaisten hyvinvointia verovarojen siirtyessä toisiin maihin.
Niin myötämielisillä kuin vastustajillakin oli kuitenkin mielipiteidensä taustalla yksi yhteinen tekijä: kummatkin osapuolet tekivät tarkan rajauksen itsensä ja kehitysmaiden kansalaisten välille. Toiseuden tunteminen ”me ja muut” -käsitteiden avulla tuli selvästi esille kummallakin osapuolella. Omasta mielipiteestään riippumatta keskustelijat kokivat tarpeen luoda eron avunsaajien ja itsensä välille sekä rakentaa näin samalla omaa identiteettiään avunantajana.
4. NÄKÖKULMIA JULKISEN KUVAN RAKENTUMISEEN
Edellisessä luvussa toin esille erilasia esimerkkejä kehitysapuun liittyvästä julkisesta keskustelusta ja mielipiteistä, jotka osaltaan luovat kehitysavun ympärille muodostuvaa julkista kuvaa. Poliitikkojen mielipiteet, haastattelut ja lausunnot vaikuttuvat usein ihmisten mielipiteisiin. Näin on varsinkin silloin, kun heillä ei muuten ole sen tarkempaa erityistietoa aiheesta. Mielipidetutkimukset antavat jonkinnäköistä laajempaa ymmärrystä suomalaisten ajatusmaailmasta kehitysapuun liittyen ja keskustelupalstoilla avun vastustajat pääsevät tuomaan oman panoksensa keskusteluun. Yleisesti voisi sanoa esimerkkien antavan sellaisen kuvan kehitysavusta, että sitä kannatetaan enemmän kuin vastustetaan, mutta oli kyseessä sitten poliitikko tai mielipidekyselyyn vastannut kansalainen on heillä kummallakin jotain yhteistä: epätietoisuus tai epävarmuus. Poliitikot eivät asiantuntijuudestaan huolimatta pääse yhteisymmärrykseen siitä, miten kehitysapua tulisi harjoittaa ja ”tavallinen kansalainen” ei myötämielisyydestään huolimatta tiedä kunnolla, miten kehitysapu ylipäätään toimii. Jokin kehitysavussa ja sen julkisessa kuvassa kuitenkin saa suurimman osan suomalaisista kannattamaan apua, vaikka selvää epävarmuutta ja kriittisyyttä on havaittavissa. Käyn läpi tässä luvussa erilaisia näkökulmia ja mahdollisia syitä tietämättömyyden ja kannatuksen ristiriidalle. Luon siten enemmän ymmärrystä kehitysavun julkisesta kuvasta.
4.1. Keskustelun rinnakkaistodellisuudet
Tiina Kontinen ja Juhani Koponen toteavat artikkelissaan ”Kehitysyhteistyön ristiriidat”, että neljä viidestä suomalaisesta kokee kehitysavun olevan hyvä asia, jota tuleekin kannattaa. Niin kuin jo edellisessä luvussa mainitsin harva kuitenkaan tietää, miten kehitysapu toimii ja Kontisen ja Koposen mukaan kehitysyhteistyön rahojen käytöstä käydään erittäin vähän julkista keskustelua (Kontinen ja Koponen 2011, 8). Heidän mukaansa harvaa veronmaksajaa kuitenkaan lopulta edes kiinnostaa mihin rahat menevät tai ei ainakaan niin paljoa, että ihmiset jaksaisivat itsenäisesti ottaa selvää asiasta. Tämä johtuu julkisen keskustelun kahdesta rinnakkaistodellisuudesta. Julkisen keskustelun todellisuudessa vedotaan moraalisiin perusteluihin kuten velvollisuuteen ja altruismiin. Korostetaan sivistysvaltion ja hyvinvointiyhteiskunnan identiteettiä, johon kuuluvat kehitysavun antaminen ja kannattaminen. Toisessa, asiantuntijoiden ja kehitysavun työntekijöiden todellisuudessa, puhutaankin käytännön asioista ja konkreettisista tuloksista. (Kontinen ja Koponen 2011, 7–9.)
Viimeisen 50 kehitysapuvuoden aikana kehitystyöstä on muodostunut oma, erittäin laaja ja byrokraattinen järjestelmänsä, jota ulkopuolisen on erittäin vaikea ymmärtää. Sillä on omat järjestelmän sisäiset järjestelmät, voimavarat ja kieli, jota ”tavallisen” kansalaisen on vaikea ymmärtää, ellei hän sitten ole perehtynyt itsenäisesti kehitysavun tarkempaan toimintaan. (Kontinen ja Koponen 2011, 7.) Ongelma on myös se, että apua ja sen tehokkuutta on lähes mahdoton tarkasti mitata. Vaikka projektien onnistumista voidaan tarkastella, on vaikea määritellä avun laatua, kestävyyttä ja tehokkuutta pidemmällä aikavälillä. Lisäksi globaalilla mittakaavalla kehitysapu koostuu niin monesta eri projektista, järjestöstä ja valtion tai kansainvälisen organisaation laatimasta suunnitelmasta, että kaiken tämän avun määrän ja epäjärjestelmällisyyden keskellä on mahdotonta täysin määritellä toimiiko apu niin kuin aluksi on suunniteltu ja toivottu. (Bolton 2011, 91–93.) Kehitysapu on äärimmäisen laaja, globaali järjestelmä, joka pyrkii – varsinkin nykyään – laatimaan jatkuvasti tutkimuksia ja raportteja toiminnastaan. Joko raportteja on liikaa tai niiden laatu ei ole tarpeeksi hyvää, sillä epätietoisuus avun tehokkuudesta ei ole ainakaan toistaiseksi hälvennyt. (Koponen 2011, 16, 22–24.) Jos tutkijatkin ovat hämmennyksissä kehitysavun toimivuudesta kaiken tiedon ja epätietoisuutensa takia, onko ihme jos tavallinen veronmaksajakin jää neuvottomaksi kehitysapuun liittyvien kysymysten edessä?
4.2. Hyvinvointivaltio avun moraalisena vartijana
Minkä takia sitten kehitysapua kuitenkin kannatetaan, vaikka julkisen keskustelun rinnakkaistodellisuus ja mielipidekyselyissäkin ilmi tullut kansalaisten tietämättömyys hämärtävät avun tarkoitusta? Yksi tapa lähestyä kysymystä on Alain Noëlin ja Jean-Philippe Thérienin esittämä teoria artikkelissa ”From domestic to international: welfare state and foreign aid”. Sen mukaan kaiken takana olisivat institutionalisoidut arvot ja sitä kautta syntynyt avunannon yhteiskunnallinen legitimiteetti. Heidän mukaansa hyvinvointivaltiot pitävät yllä avun verkostoa ja yleisesti ajatellaan, että mitä paremmin valtiolla menee taloudellisesti, sen halukkaampi se on myös auttamaan muita valtiota. Mutta koska hyvinvointivaltioiden välillä on eroja avunannon määrässä – eivätkä erot selity ainoastaan taloudellisilla vaihteluilla –, on heidän mukaansa syytä pohtia myös muita syitä erojen syntymiseen.
Sen sijaan, että keskityttäisiin taloudellisiin eroihin auttajavaltioiden välillä, tulisi Noëlin ja Thérienin mukaan keskittyä myös hyvinvointivaltiomallien sosiaalisiin eroihin. Heidän mukaansa kehitysapua ja sen suhdetta valtioiden halukkuuteen osallistua avunantoon tulisi tutkia nimenomaan sosiaalisten, institutionalisoituneiden arvojen kautta, jotka puolestaan heijastuvat valtion toimintaan. Valtiot, joissa toimii - heidän itse määrittelemänsä käsite - ”pohjoismainen sosiaalinen hyvinvointivaltiomalli”, antavat myös tilastollisesti kaikkein eniten kehitysmaa-apua. Tämä selittyy valtion sosiaalisen konsensuksen kautta. Sosiaalisessa hyvinvointimallissa keskitytään tasapuolisesti jokaisen yksilön hyvinvoinnin mahdollistamiseen, jonka uskotaan pitkällä aikavälillä myös vaikuttavan taloudelliseen kehitykseen. Koska yhteiskunnan uskotaan toimivan vain, jos kaikille annetaan samat universaalit mahdollisuudet, synnyttää tämä myös ajatuksen universaalisten olojen mahdollistamisesta – sanan mukaisesti – kaikille.
Sosiaalinen hyvinvointivaltiomalli on kuitenkin rakenne, jota valtio ylläpitää, joten kysymys kuuluu, kuinka tämä vaikuttaa yleiseen mielipiteeseen. Noël ja Thérien uskovat, että nykymaailmassa juuri julkinen keskustelu, poliittiset järjestöt ja osallistumismahdollisuudet synnyttävät lopulta yhteiskunnallisen organisoitumisen ja sitä kautta valtion rakenteen. Ennen kuin mitään päätöksiä koskien ulkopolitiikkaa tai kehitysapua tehdään, tulee ne ensin jollakin tasolla tulla sisäistetyksi yhteiskunnan eri ryhmittymissä: ”More important, institutional factors capture the sociological dimension of political proccesses because they reproduce what, in a given society, stands as the legitimate or hegemonic consensus”. Siten, vaikka kehitysavun toimintaa tai tuloksellisuutta ei täysin ymmärrettäisi, on se kuitenkin nähtävästi saavuttanut hegemonisen asemansa institutionalisoitujen arvojen ja hyvinvointivaltiomallin kautta kansalaisten keskuudessa. Noëlin ja Thérien mukaan siis sosiaalinen hyvinvointivaltiomalli luo yhteisen globaalin arvopohjan, joka saa niin kansalaiset kuin valtiotkin hyväksymään avunannon tarpeellisuuden.
4.3. Tiedon muodostuminen
Jotta ihmiset pystyisivät ylipäätään luomaan jonkinlaisen mielikuvan kehitysavusta, tarvitsee heidän saada jostain myös eväitä mielipiteensä muodostamiseen. Median avulla ihmiset saavat suuren osan tiedostaan, mutta median käyttäytymisellä ja suhtautumisella yhteiskunnallisiin tapahtumiin on suuri merkitys tiedon muodostumiseen, ja sitä kautta myös julkisen kuvan rakentumiseen.
Ulkoministeriön tekemässä tutkimuksessa (Rahkonen 2013, 22–26) tulee ilmi, että edelleen kasvavasta teknologian määrästä huolimatta suomalaiset pitävät televisiota tärkeimpänä tietolähteenään. 65 prosenttia vastaajista koki television tärkeimmäksi tiedonlähteekseen kehitysmaihin ja -apuun liittyen, 45 prosenttia sanomalehdet ja 35 prosenttia mainitsi internetin. Ainoastaan 5prosenttia ilmoitti saaneensa tietoa kehitysmaista ja kehitysavusta omilla matkoillaan. (ibid.) Television luoma kuva kehitysavusta on usein erittäin synkkä ja sensaationhakuinen, koska sillä pyritään herättämään nopeasti katsojan huomio ja sympatiat avunsaajia kohtaan. Sanomalehtien tapa kertoa asioista on osaltaan yleensä lievempi ja internetissä ihmisen täytyy osata itse etsiä tietoa ennen kuin hän pystyy aloittamaan mielipiteensä muodostamisen. Ei siis ole ihme, jos median avulla ihmisille tulee negatiivinen ja epätoivoinen olo, kun he pohtivat kehitysapua ja sen toimivuutta. (ibid.) Rahkonen myös toteaa raportissaan:
”Kansalaisjärjestöjen kampanjat vetoavat ihmisten auttamishaluun. Kun rahakirstut ovat tyhjiä, tarvitaan nälkää näkevien afrikkalaislasten kuvia avaamaan kukkaroiden nyörit. Se selittää osin, miksi ihmisillä on sellainen kuva, ettei kehitystä ole syntynyt: köyhyys on kasvanut, tytöt eivät pääse kouluun, jne. Samoin uutiskynnyksen ylittävät usein vain katastrofit: sodat, tulvat, kuivuus.”
Jotta tieto olisi kiinnostavaa ja huomiota herättävää, täytyy sen myös erota jollain tavalla länsimaisen veronmaksajan tai hyväntekeväisyyslahjoittajan elämästä: tämä johtaa ainaiseen kurjuuden ja epätoivon kierteen esittelemiseen – olisiko lahjoitusten määrä tai ihmisten kiinnostus kehitysmaita kohden läheskään niin suuri, ellemme kokisi että apuamme todella tarvitaan ja kipeästi? Voidaan puhua tietynlaisesta ”päiväjärjestysteoriasta”: jos kyseisestä maasta on paljon tietoa ja kohua herättäviä tapahtumia, herättää se myös muiden mielenkiinnon. Media ei varsinaisesti käännytä ihmisiä ajattelemaan tietyllä tavalla, mutta se osaa kiinnittää ihmisten huomion haluamaansa suuntaan. Toinen teoria median käytökseen on ”framing-teoria”, eli kehystäminen. Sen mukaan on mediasta kiinni millaisessa kontekstissa se tuo uutiset esille, mitä asioita korostetaan ja mitkä jätetään kertomatta. (Rahkonen 2013, 22–26.)
Sensaationhakuisuudesta kertoo myös se, että kyselyyn vastanneista yli puolet luulivat hyväntekeväisyyteen lahjoittamisen olevan suurin avuntuoja. Kansalaisjärjestöt ja varainkeruut ovat ehdottomasti eniten huomiota herättävä kehitysavun muoto näkyvien kampanjoidensa avulla, vaikka niiden suhteellinen osuus globaalissa kehitysavussa onkin erittäin pieni. (Rahkonen 2013, 32–33.) Näkyvyyttä saadakseen on ilmeisesti draaman ja tragedian keinot hyväksi koetut, ja siten ne myös jatkavat vaikuttamistaan kaikkein tehokkaimmin suomalaisten mielessä.
4.4. Symbolisen vallan rooli julkisen kuvan syntymisessä
Negatiivisesta kuvasta huolimatta yleisesti voisi sanoa, että kehitysapua kannatetaan – ainakin jos mielipidetutkimuksiin on luottaminen. Kehitysapua perustellaan moraalisilla velvoitteilla, hyvinvointiyhteiskunnan luomalla vastuulla toisista ja yhteisillä globaaleilla tavoitteilla. Suoranaista vastustamista ei tule ilmi mielipidetutkimusten mukaan, ellei oteta huomioon yksittäisiä henkilöitä (kuten keskustelupalstoilla kommentoivia) tai muutamia poikkeuksia politiikassa. Kehitysapua kritisoidaan kyllä sitäkin enemmän, mutta sen legitiimisyyttä osana länsimaalaista yhteiskuntaa ei ilmeisesti pyritä kiistämään, vaan ainoastaan rajaamaan sen laajuutta tai parantelemaan sisältöä.
Modernisaatioteoriat vaikuttavat mielestäni yhä edelleen vahvasti kehitysajatteluun, sillä niin julkisessa keskustelussa, mielipidemittauksissa kuin nykyisissä kehitysteorioissakin näkyy selvästi halu kehittää ja auttaa kehitysmaita haluamaamme suuntaan. Mielipidetutkimuksen lukuja tutkiessa voi todeta, että kritiikistä huolimatta vallitsee jonkinlainen ”globaali konsensus” kehitysmaiden auttamisen välttämättömyydestä kuten Noël ja Thérien artikkelissaan argumentoivatkin. Hyvinvointimallin lisäksi konsensuksen yksi suurimmista ylläpitäjistä on media, kuten edellisestä luvusta kävi ilmi.
Yksi syy voi myös olla vallankäyttäjien tapa toimia ja harjoittaa valtaa kehitysapuun liittyvissä asioissa. Onko tosiaan niin, että kehitysapua pidetään niin legitiiminä osana länsimaista ajattelua ja yhteiskuntamallia, että poikkeavia mielipiteitä ei voida lausua kuin esimerkiksi nimettömänä keskustelupalstoilla taikka puolueen tuen kannattamana? Vai vaikuttavatko valtarakenteet mielipiteidemme muodostumiseen huomaamattamme? Johtuuko tietämättömyys veronmaksajien, politiikkojen ja tutkijoiden keskuudessa todella ainoastaan kehitysavun monimutkaisuudesta vai onko tiedon puute laskelmoitua, jotta kehitysavun julkinen kuva pysyy mahdollisimman puhtoisena? Olipa avunannon rakenne sitten hyvinvointivaltiomallista tai mediasta lähtöisin, niin miksi sellaista pidetään yllä?
Pierre Bourdieun käsite symbolinen valta kuvastaa mielestäni tilannetta osuvasti. Bourdieun mukaan valtiolla on paljon symbolista valtaa, jonka avulla se rakentaa omaa legitiimisyyttään ilman, että hallittuna olevat sitä itse edes ymmärtävät (Bourdieu 1998, 44–46). Valtion rakentaessa omaa legitiimisyyttään sillä on symbolisen vallan avulla myös mahdollisuus iskostaa hallittavien mieleen tietynlaisia havaitsemis- ja jaotteluperiaatteita. Bourdieu käyttää käsitettä ”mielen valtiollinen rakentuminen”, jolla hän tarkoittaa erilaisten ajattelumallien ja jaottelujen muodostumista yksilöiden tasolla. (Bourdieu 1998, 99–111.) Kyselytutkimuksista kävi ilmi, että suurin osa vastaajista ei ymmärtänyt kehitysavun toimintatapaa tai suuruusluokkaa, mutta kokivat sen silti hyväksi asiaksi. Valtiot tai erilaiset kehitystyöjärjestöt eivät usein kerro julkisesti kehitysavun ongelmista, koska se vähentäisi niiden uskottavuutta, jolloin niiden toiminnan kannatus ja legitiimisyys heikentyvät (Bolton 2008, 78–79). Tieto ei ole salattua, mutta se ei ole vielä niin suuri osa julkista keskustelua, että kehitysavun kannattajien määrä olisi laskenut tietämättömyyden takia merkitsevästi. Suoheimo ja Uusikylä toteavat artikkelissaan, että ”pyhässä lehmässä ei uskalleta olevan mitään vikaa,
5. YHTEENVETO
Olen työssäni pyrkinyt valaisemaan kehitysavun julkisen kuvan muodostumista suomalaisessa yhteiskunnassa. Johdannossa kävin läpi kehitysajattelun eri suuntauksia viimeisen 50 vuoden aikana. Hahmottelen sitä, mitä kehitysapu nykyään tarkoittaa kansainvälisessä mittakaavassa ja toisaalta Suomessa. Koen, että on helpompaa ymmärtää julkisen kuvan ja todellisuuden välistä eroa, kun kehitysavun historia, teoriat ja käytänteet käydään läpi.
Nykypäivän kehitysavun tärkeimpiä teemoja ovat globaalit yhteiset tavoitteet ja hyvän tekeminen sekä avun tuloksellisuus. On mielenkiintoista pohtia, minkä takia jatkuvasti kehittyvässä teknologian ja viestinnän maailmassa ihmiset yhä edelleen kokevat, että kehitysavusta ei ole tarpeeksi tietoa. Kuten jo mainitsin luvussa 2, on raporttien ja tutkimusten määrä kehitysavun sisällä lisääntynyt huomattavasti, joten ainakaan käytännössä tiedosta ei ole pulaa. Silti valtaenemmistö mielipidekyselyihin vastanneista koki, että he eivät tiedä tarpeeksi kehitysavun toiminnasta ymmärtääkseen sitä. Johtuuko tämä heidän mielenkiinnon puutteesta, tiedon laadusta vai valtamekanismien vaikutuksesta tiedon julkistamiseen, ovat kysymyksiä, joihin on tuskin yhtä oikeaa vastausta. Kysymys on joka tapauksessa oleellinen osa kehitysapukeskustelua, jossa pohditaan, miten nykypäivän kehitysavun julkinen kuva muodostuu ja minkä takia se muodostuu kyseisellä tavalla.
Epätietoisuus ei vallitse ainoastaan veronmaksajien, ”tavallisen kansan”, keskuudessa, vaan myös tutkijat ja poliitikot ovat hämillään siitä, miten kehitysavun kanssa tulisi toimia. Tutkijoiden keskuudessa tämä näkyy kasvavana raporttien ja tutkimuksien määränä ja poliitikkojen keskuudessa kehitysapua herättää lähinnä kritiikkiä ja ristiriitaisia mielipiteitä. Valitsemani esimerkit käydystä poliittisesta julkisesta keskustelusta olivat kaikki varsin negatiivisia sävyltään. Mitä enemmän kuitenkin selailin eri aineistoja, sitä selvemmin kävi ilmi, että kritiikillä on oma merkittävä paikkansa kehitysavun poliittisessa julkisessa keskustelussa. Perussuomalaiset ja Kokoomusnuoret ovat niitä harvoja tahoja, jotka todella julkisesti vastustavat kehitysavun tukemista, ja itselleni ainakin heräsi kysymys, ovatko he todella ainoita? Vaikuttaako median käytös ja yleinen hyvinvointivaltion luoma moraalinen velvoite niin paljon omaan mielipiteen luomiseen, että emme uskalla sitä ääneen lausua epätietoisuudestamme huolimatta? Toisaalta voisi kysyä, onko kannatuksen syiden pohtiminen turhaa, jos suurin osa tuntuu kuitenkin olevan – ainakin julkisella tasolla – tyytyväisiä kehitysavun harjoittamiseen?
Omasta mielestäni epätietoista auttamista parempaa olisi ymmärtää, miten auttamisen mekanismit todella toimivat ja näin ollen myös saavuttaa aito auttamisen ja solidaarisuuden konsensus – tämä luonnollisesti edellyttää, että avunanto koetaan vielä mielekkääksi sen paljastaessa todellisen luontonsa. Lisäksi kehitysapuun kohdistetaan niin paljon kritiikkiä sekä sen kannattajien että vastustajien keskuudessa, että epätietoisuuden ja epäselvyyksien vähentämisellä saattaisi olla suoria vaikutuksia itse kehitysavun toimivuuteen ja tehokkuuteen, kun kaikki ymmärtäisivät sen, miten kehitysapu pääpiirteissään toimii ja mitä sillä tarkoitetaan. Julkisen kuvan ollessa myönteisempi voisi sen ympärillä oleva keskustelu myös olla huomattavasti rikkaampaa ja monipuolisempaa ja sitä kautta myös tehokkaampaa avun kehittämisen kannalta. Eikö julkisen keskustelun ideana ole herättää ajatuksia ja sitä kautta ratkaisun löytyessä suunnata keskustelu kohti uusia haasteita? Yhteiskunnallisia ongelmia tulee aina varmasti olemaan enemmän kuin ratkaisuja – eikö siis olisi järkevämpää tuoda ongelmat yksi kerrallaan päivän valoon sen sijaan, että ne lakaistaan hiljaisuudessa maton alle? Vai onko positiivisen kuvan ylläpitäminen – tai ylipäätään kehitysavun ylläpitäminen – vain tapa keskittää huomio pois todellisista globaaleista ongelmista, joita niin taloudelliset kuin sosiaalisetkin valtasuhteet ylläpitävät pohjoisen ja etelän välillä? Oli vastaus mikä tahansa, on selvää, että otettaessa hieman etäisyyttä yhteiskunnan opettamista ”hyvyyden” normeista ja ajatusmalleista nähdään kehitysavun todelliset vaatteet, jotka eivät yllättäen olekaan enää niin moraalin ja hyvyyden valkaisemat kuin alun perin uskottiin.
ettei sitä ammuta mediakeskustelussa kuoliaaksi” (Suoheimo ja Uusikylä 2011, 153). Koska avun tuloksellisuudesta ja tehokkuudesta ei ole varmoja tuloksia, on parempi vaieta asiasta ja pitää yllä moraalisia velvoitteita ja luoda veronmaksajille kehitysmaiden rakentama näyttämö, jolle he voivat astua pelastajina. Niin kauan, kun on mahdollista
kääntää huomio vastoinkäymisistä muualle ja pukea kehitysapu ja sen ongelmat uusiin, sympatian ja moraalin värjäämiin vaatteisiin, on kehitysavun jatkuvuus turvattua tuloksista riippumatta. (ibid, 152–153.)
Symbolisella vallalla pidetään pystyssä yhteiskunnan legitiimejä rakenteita: yksilön eläessä näiden rakenteiden raamien mukaisesti sosialistuu hän yhteiskuntaan ja tekee näin ollen itsestään myös hyväksyttävän toisten silmissä (Seppänen ja Väliverronen 2012, 184). Media ruokkii omalta osaltaan symbolisen vallan rakennetta pitämällä yllä kuvaa kehitysavun tärkeydestä hätää kärsivien kustannuksella ja vetoamalla mahdollisten avunantajien tunteisiin. Median avulla kehitysavusta muodostuu ikään kuin ”hyvän ihmisen” tai hyvän yhteiskunnan symboli. Symbolinen valta toimii kuitenkin kahteen suuntaan. Samalla, kun joko yksilönä tai yhteiskuntana havittelemme tätä kyseistä ”jalouden” symbolia, on kyseisellä symbolilla meihin itseemme nähden valtaa, sillä se muovaa ajatusmaailmaamme ja yhteiskunnallisesti hyväksyttyä identiteettimalliamme. Kun luulemme, että omistamme osan valtarakennetta, toteutamme ja ylläpidämmekin samalla kyseistä valtarakennetta (ibid. 179–181).
LÄHTEET
KIRJAT
Bolton, Giles 2008: Aid and other dirty business. Ebury Press, Great Britain.
Bourdieu, Pierre (1995): Järjen käytännöllisyys. Vastapaino, Tampere
Kontinen, Tiina ja Koponen, Juhani 2011: Kehitysyhteistyön ristiriidat. Teoksessa Juhani Koponen ja Tiina Kontinen (toim.) : Kehitysapukeisarin vaatekaapilla. Into Kustannus, Helsinki, 2011, 5–13.
Koponen, Juhani 2011: Tutkijat tietämättömyyden kimpussa. Teoksessa Juhani Koponen ja Tiina Kontinen (toim.) : Kehitysapukeisarin vaatekaapilla. Into Kustannus, Helsinki, 2011, 15–29.
Koponen, Juhani ja Kontinen, Tiina 2011 : Keisari ulos kaapista! Teoksessa Juhani Koponen ja Tiina Kontinen (toim.) : Kehitysapukeisarin vaatekaapilla. Into Kustannus, Helsinki, 2011, 165–176.
Noël Alain ja Thérien Jean-Philippe (artikkeli): ”From domestic to international: welfare state and foreign aid”
http://www.jstor.org/stable/2706908?seq=7#page_scan_tab_contents 30.04.2015
Peet Richard and Hartwick Elaine 2009: Theories of development. Cotentions, arguments, alternatives. The Guilford Press, New York.
Riddel, Roger C. 2007: Does Foreign Aid Really Work? Oxford University Press, Hampshire
Salonen, Natalia 2013: ”Kehitysapu ja toiseus”, Pro gradu-tutkielma, Valtiotieteellinen tiedekunta, Helsingin yliopisto
Seppänen, Janne ja Väliverronen, Esa 2012: Mediayhteiskunta. Osuuskunta vastapaino, Tampere
Sumiala, Johanna 2010: Median rituaalit, johdatus media-antropologiaan. Osuuskunta vastapaino, Tampere
Suoheimo Maria ja Uusikylä, Petri 2011: Vastinetta rahalle – auttaako arviointi? Teoksessa Juhani Koponen ja Tiina Kontinen (toim.) : Kehitysapukeisarin vaatekaapilla. Into Kustannus, Helsinki, 2011, 151–164.
Torp, Jens Erik 1980: Kehitysmaiden taloudellisen kehityksen teoriat. Johdatus liberaaliin ja marxilaiseen kehitysteoriaan. Teoksessa : Kehitys ja kehityksen teoriat. Interkontin julkaisuja, numero 18, Kehitysmaainstituutti, Helsinki, 1980, 1–54.
INTERNET-SIVUSTOT
Laakso, Teija 28.11.2013: Suomalaiset suhtautuvat aikaisempaa nihkeämmin kehitysapuun. Maailma. Net (www-sivu).
http://maailma.net/artikkelit/suomalaiset_suhtautuvat_aiempaa_nihkeammin_kehitysapuun 1.3.2014
Laakso, Teija ja Iso-Markku Perttu Iso: Passiivista avunsaajista yhteistyökumppaneiksi – kehitysyhteistyön lyhyt historia. Ulkoasiainministeriö 2012 Global Finland. (www-sivu). http://global.finland.fi/public/default.aspx?contentid=138259 1.3.2014
Perussuomalainen, 18.01.2013 : Kehitysapu on karannut käsistä. (www-sivu).
http://uutiset.perussuomalaiset.fi/kehitysapu-on-karannut-kasista/ 1.3.2014
Päivärinta, Jarkko 2012: Kehitysyhteistyötutkimuksia kerätty jo 15 vuotta. Yhteiskuntatieteellinen tietoarkisto numero 35, 2/2012 (www-sivu).
http://www.fsd.uta.fi/lehti/fi/35/kehitys.html 1.3.2014
Rahkonen, Juho 2013 : Suomalaisten mielipiteet kehitysyhteistyöstä. Taloustutkimus Oy, Ulkoasiainministeriö (www-sivu).
http://formin.finland.fi/public/download.aspx?ID=115807&GUID={40EDE77E-9A21-4268-8A69-E12EDC50E92D} 1.3.2014
Ulkoasiainministeriö 2014 Global Finland : Kehitysyhteistyön ja niiden määrärahat ja niiden käyttö (www-sivu).
http://global.finland.fi/public/default.aspx?nodeid=42310 1.3.2014
UNDP Pohjoismaiden toimisto: Inhimillisen kehityksen raportti 2013 (www-sivu). nodeid=42310http://www.fi.undp.org/content/finland/fi_fi/home/presscenter/articles/2013/03/15/inhimillisen-kehityksen-raportti-2013-/ 1.3.201
HELSINGIN SANOMAT
Markkanen, Kristiina 15.09.2013 : Stubb haluaa enemmän kauppaa ja Hautala ihmisoikeuksia. Helsingin Sanomat (www-sivu).
Nieminen, Martta 12.09.2013 : Kokuumusnuoret eivät peräänny. Helsinfin Sanomat (www-sivu):
http://www.hs.fi/kotimaa/Kokoomusnuoret+eivät+peräänny/a1378909521911 1.3.2014
Sutinen, Teija 20.10.2013 : Opposition vaihtoehtobudjetit pursuvat vanhoja lemipiaiheita. Helsingin Sanomat (www-sivu):
: http://www.hs.fi/kotimaa/Opposition+vaihtoehtobudjetit+pursuavat+vanhoja+lempiaiheita/a1382420564309 1.3.2014
Ämmälä, Antti 11.12.2012 : Somalitaustaisten kehitysapuhankkeiden rahankäytössä epäselvyyksiä. Helsingin Sanomat (www-sivu).
http://www.hs.fi/kotimaa/Kehitysapua+menee+hukkaan+miljoonia/a1355149743875 1.3.2014